Siitä on jo aikaa, kun tänne viime kirjoitin. Jotenkin olen tuntenut, että en löydä oikeita sanoja kuvatakseni tunteitani. Tunteet- mitä ne ovat? Ovatko ne sitä, kun nojaa vasten valkoista kiviseinää ja itkee kun ei muuta osaa. Terveystiedossa määriteltiin tunteita, mutta minä en siihen puppuun usko. Tunteita ei voi määritellä. Ne ovat yksi skaala toisiinsa sitoutuneena eivätkä pääse irti toisistaan. Ne sulautuvat yhteen kunnes on vain yksi ainoa harmauden tunne. Tunteet ovat kuin ihmisiä, niitä rakastetaan, vihataan ja ollaan riippuvaisia yhtä aikaa.

Olen muuttunut siitä tytöstä, joka olin keväällä tai kesällä. Sanoivat Helsingissä, että olin muuttunut edukseni kesän aikana. Ehkä olinkin, mitä minä olen niille vastaamaan. Kuitenkin vaikka olisin saanut varren, vaikka olisin naisellistunut, vaikka olisin muuttunut edukseni, elän silti aikaa joka on yhä entisensä. Elämän tilanteeni on selviämässä. Päätökset on tehty, talo on myynnissä, now we just wait. Kysyttiin olisinko uskonut ukon ja mutsin päätyvän avioeroon? Vakaa nyökkäys. Mä tiesin, mä tiesin sen jo viime syksynä. Mutta silloin kun se tuijottaa silmästä silmään, siinä menee shokkiin. Aloitin kuuntelemaan muutakin metallia kuin Sonataa kesän lopulla, ja tajuan, se on minulle. En mä hylkää pianomusiikkia, en mä ennenkää vanhoja miniäni ole hylännyt. Pukeudun enimmäkseen mustaan, en siksi, että hevarit pukeutuu niin, vaan koska haluan niin. Taustalla soi Dream Evilin 7th Day. Se muistuttaa kaukaisesti mua Sonatasta.

Joku sanoisi mua Wannabeksi, mutta ihminen itse vain tietää, onko wannabe vai ei. Jos sanon, että en ole wannabe, niin en ole. Jos olisinkin, olisin äsken valehdellut itselleni. Itsepetos on yksi niistä minun omista kuoleman synneistä. Vielä pahempaa jos saaa itsensä uskomaan omiin valheisiinsa. Itsepetos on petos, vain ja ainoastaan itseään varten. Miksi sitten valehdella itselleen? Kysykää itsepetollisilta.

Muistatko ne ajat, jolloin luulimme elävämme ikuisesti, olevamme kuolemattomia? Puhuttiin, että mentäisiin naimisiin ja hankittaisiin kolme lasta. Sitten olisi vain se kuolematon rakkaus; vuosisadan rakkaustarina. Kirjoissakin kerrotaan noin; että vain kuolema erotti pareja. Kaikki oikean rakkauden parit löysivät aina toisensa. Ehkä neljä vuotta sitten olisin voinut vielä uskoa tosirakkauden heti ensimmäisellä kerralla löytymiseen, mutta kun se ei ole todellisuutta. Kirjoissa ei koskaan kerrota kuinka rakastutaan vääriin ihmisiin ja mahdottomuuksiin ja kuinka sitä itsekin tietää, ettei ikinä saa rakkautta toiselta. Kirjoissa ei kerrota karusta todellisuudesta ja kuinka aina se oikea ei sittenkään ole se oikea kuitenkaan. Todellisuudessa yleensä avioliitossa kävellään useammin eropapereita viemään kuin auringon laskuun. Kirjat on hattarahömppää, romanttiset kirjat ainakin.

Peter Pan-tytön äiti on sairaalassa ja Peter Pan-tyttö tekee kaikki kotityöt. Peter Pan-tyttö ei halua tänään ei koskaan kasvaa isoksi. Peter Pan-tytöllä on uusi blogi, jonka tarkoitusperät ovat lähellä Sharran toisen blogin tarkoitusperiä: http://slug.vuodatus.net

ERROR, ERROR, SALASANA! PUUTTUU! ARVAA EDES!

Taustalla soi Leijonakuninkaan We are one ja pää on tyhjiä ajatuksia täynnä. Joskus muistan kuinka toivoneeni olevani aikuisena jotain suurta, jotain mahtavaa. "Laulajasoittajaopettajanäyttelijäprinsessa", luettelin yhtenä pötkönä haaveileva ilme kasvoillani. Sitä ei löytänyt rajoja, ei ongelmia eikä todellisuutta. Kuinka moni wannabeprinsessoista on nykyään prinsessoita? Suurin osa kasvaa yli pikkuzorroista ja pikkuprinsessoista, minäkin kasvoin. Jos tarkkoja ollaan, kasvoin niistä yli tänään. Sitä tajusi ettei sitä synnytä pikkuzorroiksi tai -prinsessoiksi, niihin kasvetaan tai yritetään kasvaa. Prinsessat ja zorrot sen sijaan ovat eri juttu, it’s all about the family.

Yritän taas elää yhdenlaisella persoonalla. Unohtaa Sandy, Jennin ja rinsessan. Rinsessa on jo väistynyt, mutta nuo muut, katoavatko ne koskaan? On tyhmää sanoa, että omatekemä hahmo on oma alter ego, aivan kuin ei olisi kunnon elämää. En vain voi sille mitään, että samastun omiin ja muiden hahmoihin ja ripauttelen omiin hahmoihini piirteitä minusta. Tuntuu kuin kaikki hahmot yhdessä ja minä olisimme samaa verta ja lihaa, olemmekin. Pitäisi opetella pitämään hahmot ja omapersoona erikseen. Ehkä huomenna.

Voisi sanoa, että pettymys viiltää haavat auki sekä fyysisesti että henkisesti. Mä sain kuulla, että kaikki minkä eteen oon uhrannu pientä päätäni, rahaa ja ennen kaikkea kuinka paljon käytin aikaani siitä haaveiluun. Mulla oli tilillä jo 2000€ siihen ja nyt se vaan valuu mun käsistä läpi enkä mä voi tehä siihen yhtään mitään. En vaan voi. "Saana, sä et lähe vaihtarille", ukko sanoo. "Sun äitis ei kestäis sitä puolt vuot. Se romahtais lopullisesti." Kyl mä ymmärrän ton, tavallaan. Joskus musta vaan tuntuu, että mä elän muille. Onhan se itsekästä saada äiti kuilun pohjalle, mutta onhan se itsekästäkin siltäkin tuhota mun unelma niitten takii. Mä oon pettyny, mä tuun aina olemaan. Vilkaisin vanhaa bilsan kirjaa.  Diabeetikot voivat elää aivan normaalia elämää hoitaen vain huolta ruokavaliosta. Mä revin sen sen sivun siitä kirjasta, koska se ei pidä paikkaansa. Luuleeko ne oikeesti, että se on samanlaista kuin muilla. Luuleeko, ettei se haittaa et mä joudun herää keskellä yötä vaan sen takii, ettei mul pysy tasapaino. Tai se, että mä joudun jättää nii monia unelmia pois, koska diabetes tai sen sivuseuraukset estää sen. Mä en tiiä jaksanko mä, mä oon niin kyllästynyt tähän tilanteeseen, ikuisiin pettymyksii, etten mä oikeesti tiiä miksi edes olla olemassa.