Sharra: Yeah, todellakin tiedän kiroilun olevan huono tapa. Itse asiassa tammikuussa yritin päästä eroon, mutta en onnistunut. Ehkä kesäkuussa voisin pitää oman kirosanattoman kesäkuun, maybe.

*Syvä huokaisu*. Tämä päivä ei mene hyvin, ei sitten lainkaan. Jotenkin minun stressini, jota on kestänyt jo monta päivää, purkaantuu minusta ulos ja olen niin kiukkuinen tänään. Maanantai on totuuden päivä tulevaisuudelle, ja se todellakin vainoaa minua. Vaikka mottoihini kuuluu tytöt EI itke, niin täytyy tunnustaa, että kyllä itkeminen on aika lähellä. Itken henkisesti, koska pelkään. Pelkään sitä valkoista potilaspaperia, joka tulee määräämään elämääni niin paljon. Oikeasti, ei ole helppoa odottaa, onko oikeassa jalassa pahempi vika, joku pysyvä, joka estää minua tekemästä sitä mitä haluan. Jos siinä on jotain, joudun lopettamaan tanssin, juokseminen vaihtuu kävelyyn, ja muutenkin se vaikuttaa minuun ennemmän kuin uskoisi.

Samaan aikaan sydämessäni elää taas pikkutyttö-Padfoot. Kysyin ystävältäni kerran, mitä hän näkee luonteestani katsoessaan pikaisesti minuun (ei todellakaan sillä silmällä!). Hän sanoi näkevänsä edessään itsevarman tytön, joka tietää mitä tahtoo, unelmoi mahdottomaan ja on pirteä optimisti. Miksi minä en näe noita piirteitä, jos noita viestitän? Joka ikinen kerta katsoessani peiliin, näen leveän hymynikin takaa epävarman tytön, joka on eksyksissä isossa maailmassa. Näe tytön, joka pelkää, ettei ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi lahjakas, tarpeeksi kaunis. Olen epävarmuuksien kuningatar. Kun silmiäni meikkaan, näen silmieni kiiltävän merkkinä kyyneleistä, jotka vaan eivät valu. Kuin varjon näkisin siitä tytöstä, joka halusi lentäjäksi tai matkaoppaaksi, mutta kenen unelmat murskattiin isolla kädellä. Se tyttö on kaukana menneisyydessä, jota en edes kunnolla muista.