Tämä kertoo ystävästäni, jota en ikinä unohda, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia aikaa. Tämä kunnioittakoon Saran muistoa.

Elämä jaksoi ennen vielä yllättää sinut. Se oli antanut auringon paistaa ihanasti silmiisi, niin että olit joutunut siristämään silmiäsi. Se oli komentanut tuulen puhaltaa vasten kasvojasi saaden poskens punaisiksi. Jokaikinen asia oli ollut osa pitkää seikkailua, jossa joka pala oli täydentänyt toinen toistaan. Muistin vielä joka ikisen hymyn kasvoillasi ja sen pirullisen tuikkeen silmissäsi. Naurunhelähdyksesi kaikui korvissani saaden minut itkemään.

Tuo naurunhelähdys oli ollut viimeinen kuulemani ääni sinusta ennen kuin olit lentänyt taivaaseen. Olit lähtenyt meiltä hymyillen, mutta et ollut palannutkaan. Olit lähtenyt Itävaltaan, mutta myös jättänyt sielusi sinne. Sinä olit aina rakastanut lunta, ja se lumi oli myös vienyt sinut pois. Ehkä olit onnellinen kuollessasi lumen kanssa. Kuinka kasvosi olivat jähmettyneet, mutta silti kasvoillasi oli näkynyt pieni hymy.

Muistin kuinka olin laulanut hautalaulua samalla kun jätin sinut yksin hautausmaalle. Kuvittelin vielä kuukausiakin myöhemmin ne samat epätoivon ja katkeruuden kyyneleet silmiini, vaikka olin jo melkein päässyt yli siitä tuskasta. Vain melkein, sillä mikään ei tule täyttämään sitä tyhjää aukkoa, jonka jätit sydämeeni.

Nyt vuodet ovat kuluneet, mutta hautakivesi ei laisinkaan. Kynttilä palaa nimesi alla muistaen sinua. Miksi lähdit ja muutuit muistoksi? Sinä olit vain perhonen. Perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.