Voisi sanoa, että pettymys viiltää haavat auki sekä fyysisesti että henkisesti. Mä sain kuulla, että kaikki minkä eteen oon uhrannu pientä päätäni, rahaa ja ennen kaikkea kuinka paljon käytin aikaani siitä haaveiluun. Mulla oli tilillä jo 2000€ siihen ja nyt se vaan valuu mun käsistä läpi enkä mä voi tehä siihen yhtään mitään. En vaan voi. "Saana, sä et lähe vaihtarille", ukko sanoo. "Sun äitis ei kestäis sitä puolt vuot. Se romahtais lopullisesti." Kyl mä ymmärrän ton, tavallaan. Joskus musta vaan tuntuu, että mä elän muille. Onhan se itsekästä saada äiti kuilun pohjalle, mutta onhan se itsekästäkin siltäkin tuhota mun unelma niitten takii. Mä oon pettyny, mä tuun aina olemaan. Vilkaisin vanhaa bilsan kirjaa.  Diabeetikot voivat elää aivan normaalia elämää hoitaen vain huolta ruokavaliosta. Mä revin sen sen sivun siitä kirjasta, koska se ei pidä paikkaansa. Luuleeko ne oikeesti, että se on samanlaista kuin muilla. Luuleeko, ettei se haittaa et mä joudun herää keskellä yötä vaan sen takii, ettei mul pysy tasapaino. Tai se, että mä joudun jättää nii monia unelmia pois, koska diabetes tai sen sivuseuraukset estää sen. Mä en tiiä jaksanko mä, mä oon niin kyllästynyt tähän tilanteeseen, ikuisiin pettymyksii, etten mä oikeesti tiiä miksi edes olla olemassa.