Ensiksikin eilisen teksti, jota en eilen ehtinyt laittaa.

Also known as Let’s humiliate Padfoot-day 7.3-. Padfoot taas myöhässä

Täytyy sanoa, että vaikka monissa tapauksissa tämä päivä on ollut loistava, niin täytyy sanoa tähän päivään mahtuneen myös paljon paskaa. However, it could be worse.

Aloitetaan ensimmäiseksi optimistina positiivisesta asiasta: Meillä piti olla tänään matematiikan kauhea koe, ja se saatiin siirrettyä, kun sijaisemme ei saanut koskaan kokeita käsiinsä. Ja minähän en ollut tietenkään edes suunnilleen muistanut koko koetta.

Kuitenkin muuten päivä ei mennyt niin ihanasti. Läheisimmät ystäväni tietävätkin kenestä puhun, mutta tätä niin harva lukee, että voin ihan paljastaa onnekkaan jätkän *wirn* nimen: Kasperi. Rakastuinpa heti ekalla kerralla (about 1kk sitten), kuin näin ja olen häntä siitä lähtien tuijotellut seurauksin, että kaverit ovat tökkineet minut pois haavemaailmoistani. Kuitenkin asiaan, maanantai-paskapäivän lopuksi kaverini näki kun jätkältä putosi yksi monisteni ja ihanina ystävinä he poimivat sen, mutten ehtinyt juoksemaan herran perään, joten laitoin kaappiin. Nyt päästään siihen kamaluuteen jota voi myös kutsua ajoitukseksi. Eli minähän lähdin ruokkiksella etsimään Kasperia valtavan isosta koulustamme (Suomen suurin), ja aika äkkiä löysinkin. However, minä sitten koputin hänen olkapäälleen, ja ojensin, ja sanoin että poika oli pudottanut lapun, mutta en ollut saanu sitä kiinni. Ei tässä vielä mitään, en tällä kertaa muuttunut näyttämään ylipitkältä paprikalta, poika hymyili minulle ja kiitti, mutta niin aina löytyy mutta. Hänen ystävänsä (joita sattui paikalle osumaan monta) purskahtivat nauruun, ja sitten kyllä aika äkkiä liukeni paikalta pois. Positiivista kuitenkin, Kasperi ei purskahtanut nauruun ja hän kiitti, ja katsoi ihanilla silmillään minun silmiini. Juu tiedän olevani korviani myöten (tämä on kirjaimellisesti) rakastunut.

Huono päiväni jatkui siis huonona, etenkin tämän asian takia. En vaan hevillä unohda sitä naurun remakkaa. Olin aikas kauankin maassa, eikä sitä parantunut jännitys musiikin kokeen numerosta.

She wants to go home
But nobody's home
It's where she lies
Broken inside
With no place to go
No place to go
To dry her eyes
Broken inside

~Avril Lavigne- Nobody’s home~

Olin niin jännittynyt, että kokeen saadessani purskahdin itkuun sen jälkeen kun olin istunut alas. Kuitenkin minä en ole tyttö, joka itkee usein, ja itkeminen on minulle häpeä. Olin tyytyväinen, että vain kaverit huomasivat. Tämä kuulostaa kyllä hullulta, kun tunnustan että numero oli 9. Kuitenkin tilanne on niin, että kyllä on aikamoinen pettymys, jos viime koe samasta aiheesta oli 10-. Toki silloin oltiin vielä ala-asteella, ja oli eri opettaja, mutta silti. Toinen asia mikä vaikutti siihen oli, että vanhempani vertailevat minua isosiskooni. Minun täytyy aina loistaa samoissa asioissa, tai ainakin olla samalla tasolla hänen kanssaan. Ja minä kun en esim. pärjää fysiikassa, ja sisko saa kympin, niin ei ole ihanaa. Nyt pelkään jo torstaita, kun fysiikan kokeet tulevat. Kuten eräs viisas ihminen sanoi minulle tänään: Puhu heille suoraan, sano ettet ole Salla ja sinä saat paineita, kun sinua verrataan.

Sen jälkeen tuli taas positiivista, kun Kärpät tuli Turkuun, ainoa vaan että tulos oli paska (rankkareilla 3-2). Sen jälkeen meni pahemmaksi, kun näin harjoja kuolleista sukulaisistani kävellessäni kotiin. Ensin näin isoisän isäni ja sen jälkeen isoisäni.