Siitä on jo aikaa, kun tänne viime kirjoitin. Jotenkin olen tuntenut, että en löydä oikeita sanoja kuvatakseni tunteitani. Tunteet- mitä ne ovat? Ovatko ne sitä, kun nojaa vasten valkoista kiviseinää ja itkee kun ei muuta osaa. Terveystiedossa määriteltiin tunteita, mutta minä en siihen puppuun usko. Tunteita ei voi määritellä. Ne ovat yksi skaala toisiinsa sitoutuneena eivätkä pääse irti toisistaan. Ne sulautuvat yhteen kunnes on vain yksi ainoa harmauden tunne. Tunteet ovat kuin ihmisiä, niitä rakastetaan, vihataan ja ollaan riippuvaisia yhtä aikaa.

Olen muuttunut siitä tytöstä, joka olin keväällä tai kesällä. Sanoivat Helsingissä, että olin muuttunut edukseni kesän aikana. Ehkä olinkin, mitä minä olen niille vastaamaan. Kuitenkin vaikka olisin saanut varren, vaikka olisin naisellistunut, vaikka olisin muuttunut edukseni, elän silti aikaa joka on yhä entisensä. Elämän tilanteeni on selviämässä. Päätökset on tehty, talo on myynnissä, now we just wait. Kysyttiin olisinko uskonut ukon ja mutsin päätyvän avioeroon? Vakaa nyökkäys. Mä tiesin, mä tiesin sen jo viime syksynä. Mutta silloin kun se tuijottaa silmästä silmään, siinä menee shokkiin. Aloitin kuuntelemaan muutakin metallia kuin Sonataa kesän lopulla, ja tajuan, se on minulle. En mä hylkää pianomusiikkia, en mä ennenkää vanhoja miniäni ole hylännyt. Pukeudun enimmäkseen mustaan, en siksi, että hevarit pukeutuu niin, vaan koska haluan niin. Taustalla soi Dream Evilin 7th Day. Se muistuttaa kaukaisesti mua Sonatasta.

Joku sanoisi mua Wannabeksi, mutta ihminen itse vain tietää, onko wannabe vai ei. Jos sanon, että en ole wannabe, niin en ole. Jos olisinkin, olisin äsken valehdellut itselleni. Itsepetos on yksi niistä minun omista kuoleman synneistä. Vielä pahempaa jos saaa itsensä uskomaan omiin valheisiinsa. Itsepetos on petos, vain ja ainoastaan itseään varten. Miksi sitten valehdella itselleen? Kysykää itsepetollisilta.