Jotenkin tuntuu niin epäaidolta, kuin pahalta painajaisunelta. Sunnuntai tuntui alkavan täydellisellä tavalla, nousin yhdeksän aikaan ylös ja aloitin normaalin sunnuntairutiinini eli kirjoitin ajatuksiani ihan vaan fiiliksen pohjalta. Tuntui jotenkin rauhoittavalta tietää, että vaikka huomenna tulisikin vastaus tulevaisuuden suunnitelmistani, niin olisi vielä vanhat tutut rutiinit, katto pään päällä, ihanat ystävät, kirjoittaminen, perhe... Luulin kai väärin kun lounaan jälkeen taivas rojahti sellaisella tuntinopeudella niskaani, että oksat pois.  Jotenkin olin osannut odottaa tätä, mutta kun isku tuli päin naamaan, tuntui kuin se olisi ollut suuri yllätys. Jotenkin on niin tyhjä ja epätoivoinen olo. Missä minä tulen asumaan tämän jälkeen, kenen kanssa ja miten käy  vanhojen perinteiden kanssa, joita perheellä oli.  Tieän yhtä hyvin kuin tiedän potterien nimet, että minun ei pitäisi kauheasti valittaa, koska usassakin joka toinen avioliitto päättyy avioeroon. Ehkä minä vain kuvittelin, ettei näin kävisi meidän perheelle.

Päivän mittaan kyyneleet ovat vääristäneet yleensä hymyileviä kasvojani ja sumentaneet näköäni. Sitä toivoo, että pian joku tulisi herättämään tästä painajaisunesta ja sanoisi kaiken olevan hyvin. Entä jos kukaan ei tule herättämään eikä kaikki olekkan hyvin? Mietin koko ajan mitenköhän tämäkin tarina päättyy. Pienenä uskoin naiivisti "they lived happily ever after". Enää en, koska aina kuvittelin mitä tahansa tapahtuu, minulla on sentään kokonainen perhe.  Ala-asteella pohdin entä jos vanhempani eroaisivat? Kenen luona asuisin? En silloin osannut päättää, mutta annoin olla ajatellessani, etten joutuisi sitä koskaan päättämään. Kuitenkin nyt sekin tuli todistettu, nothing's eternal. Nyt joudun itse sanomaan kumman luo muutan, ja minä kun en tiedä. En halua päättää. Ajattelen koko ajan miksei kaikki voisi olla hyvin niin kuin ennen vanhusten riitelyn aloittamista. Miksi eron täytyy olla ainoa ratkaisu? He eivät koskaan käyneet avioliittoterapiassa, eikä muussa vastaavassa. Nyt äiti hetki sitten tuli kysymään, että haluanko huomenna mennä tyks-käynnin yhteydessä puhumaan jollekin. No en todellakaan halua. En puhu tuntemattomille kallonkutistajille yhtään sanakaan.  Olkoon kuinka päteviä, mutta minä pidän silti ylpeyteni. Minä en tarvitse tähän mitään terapiaa.

Päivä vielä pahenee: Äidillä todettiin ruusu-sairaus jalkaan, ja jos 3 päivän sisään antibiootti ei auta, hän joutuu sairaalaan. Kissa oksensi matolleni, jonka olin juuri vienyt ylös takaisin. Sitä tuli runsaasti, ja täytyy saada Nipsu vielä eläinlääkäriin. What a fucking day..