Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...
Sonata Arctica- Replica

Mä en koskaan uskonut et mä voisin myöntää näin julkisesti, mutta totta se on. Mä en tunne itteni enää, sen minkä luullaan olevan mä, on kuvainnollisesti mun kaksoisolento ilman sisältöä. Niin usein tuntuu etten mä enää välitä mistään. Mä valehtelisin jos väittäisin jos vanhempien ero ei vaikuttanut mun luonteeseen, mun elämään, mun tarinaan, tippaakaan. Mä vaan en halua puhua siitä, koska mä koko ajan pelkään, että mä romahdan ja purskahdan itkuun. Mä en haluu osoittaa heikkoutta, mä rakastan mun teräksistä ylpeyden kuorta, vaikka se onkin lähiaikoina repeillyt. Mä en koskaan myöskään ajatellu että niin yleinen tapaus kuin avioero voi sattua näin paljon. Siin ei satu se, et vanhemmat ei enää haluu asuu yhes, siinä sattuu se epätietoisuus; uusi koti, uudet perinteet, mitä vanhan elämän käy yms. Mä haluisin vastaukset, mä en siedä epätietoisuutta. Kaikkee saa haluta, mut kaikkee ei saa. Sitä paitsi haluaminen ei auta, sun pitää tehdä sen eteen sitten jotain.

Mulla on kamala olo henkisesti ja fyysisesti (fyysisesti pahojen allergiaoireiden takii). Tukehdun omaan itseeni.