Taustalla soi Leijonakuninkaan We are one ja pää on tyhjiä ajatuksia täynnä. Joskus muistan kuinka toivoneeni olevani aikuisena jotain suurta, jotain mahtavaa. "Laulajasoittajaopettajanäyttelijäprinsessa", luettelin yhtenä pötkönä haaveileva ilme kasvoillani. Sitä ei löytänyt rajoja, ei ongelmia eikä todellisuutta. Kuinka moni wannabeprinsessoista on nykyään prinsessoita? Suurin osa kasvaa yli pikkuzorroista ja pikkuprinsessoista, minäkin kasvoin. Jos tarkkoja ollaan, kasvoin niistä yli tänään. Sitä tajusi ettei sitä synnytä pikkuzorroiksi tai -prinsessoiksi, niihin kasvetaan tai yritetään kasvaa. Prinsessat ja zorrot sen sijaan ovat eri juttu, it’s all about the family.

Yritän taas elää yhdenlaisella persoonalla. Unohtaa Sandy, Jennin ja rinsessan. Rinsessa on jo väistynyt, mutta nuo muut, katoavatko ne koskaan? On tyhmää sanoa, että omatekemä hahmo on oma alter ego, aivan kuin ei olisi kunnon elämää. En vain voi sille mitään, että samastun omiin ja muiden hahmoihin ja ripauttelen omiin hahmoihini piirteitä minusta. Tuntuu kuin kaikki hahmot yhdessä ja minä olisimme samaa verta ja lihaa, olemmekin. Pitäisi opetella pitämään hahmot ja omapersoona erikseen. Ehkä huomenna.